Ennen kuin ehditte aloittaa spekulaation siitä, kertooko tuleva blogi-kirjoitus humoristisesti Travoltan ja Cagen tähdittämästä action-pläjäyksestä, ihonhoidosta vai kilpaurheilussa valitettavan usein esiintyvistä selkäänpuukotuksista, on todettava, että vastaus on jotain paljon mielikuvituksettomampaa. Periaatteessa ensimmäinen vaihtoehto sopisi mainiosti, sillä olenhan aina haaveillut elokuvakriitikon urasta jo vuosia jatkuneen elokuvaharrastukseni myötä. Jotta kirjoituksellani olisi myös jotain sisältöä turhanpäiväisen länkytyksen lisäksi, siirrytään itse asiaan.
Yhtenä iltana hiljennyin tutkailemaan tunnetusta videotoistopalvelusta rinnallevedon tekniikkaa. Mietin, milloinka viimeksi kyseistä liikettä on itse tullut kokeiltua, tosimielessä tai läpällä. Varmaankin kyseessä on vajaa 4 vuoden takainen surullisenkuuluisa ”maksimipäivä”, jolloin penkkipunnerruksen jälkeen iskimme treenikavereiden kanssa viisaat päät yhteen ja vaihdoimme maastavedon rinnallevetoon. Alaselkä muistuttaa tapahtuneesta vielä tänäkin päivänä. Lyhyen nostalgiatripin jälkeen palasin nykypäivään, mutta aloin nopeasti miettimään kaikkea kokemaani urheilun saralla ja etenkin treenaamisen maailmassa. Harva tietää, että vielä muutama vuosi sitten panostin tosissani pesäpalloon ja parikymppiseksi saakka palloilun lisäksi myös yleisurheiluun. Mitä tuosta ajasta opin, vai opinko mitään? Millä tavalla aikaisemmat opit palvelevat nykypäivän harjoittelussa? Olenko viisaampi, vai jatkanko samojen virheiden tekoa?
Mihinkään noista kysymyksistä ei tule TÄMÄN blogikirjoituksen aikana vastausta 😀 Parasta, mitä voin tehdä, on valaista lukijoita omista taustoistani urheilun saralla ja siitä, missä tällä hetkellä mennään. Riittääkö se? Päätä itse, sinähän tätä päädyit lukemaan! 🙂
No minkälaista se pollinpelaaminen ja harjoittelu sitten on? Ensin vähän taustaa. Yli 10 vuoden ajan hakkasin kepillä palloa ja yritin ottaa samaista palloa kiinni, varsin usein tuloksetta. Samat 10 vuotta punttisalilla kilisteltiin pääasiassa levytankoja, usein sai jopa laittaa lisäpainoja päihin. Rinnalleveto kulki treeniohjelmassa mukana aina vuoteen 2014, pesäpalloilun päättymiseen saakka. Polliaikoina oheisharjoittelu oli siis nopeusvoimapainotteista: paljon juoksuvetoja, kehonhallintaa ja moninivelliikkeitä submax-painoilla tai sitä kevyemmillä. Toiminnallisuus-termiin kiteytyy käytännössä kaikki harjoitteluperiaatteet. Se oli hurjaa aikaa. Nuorempana sitä jaksaa painaa 10-12 treeniä viikkoon ja vielä jää virtaa juosta viikonloppuisin muutenkin kuin pallon perässä!
…ja sitähän juostiin. Kun pesäpallotreeneistä, peleistä ja muusta siihen liittyvästä pääsi vapauteen, oli pikajuoksun vuoro. Yleisurheilu toimi siis käytännössä pesäpallon oheislajina, mutta vaati lähestulkoon saman verran aikaa, paneutumista ja hikeä. Treenimetodit olivat suurimmilta linjauksiltaan samankaltaisia pesäpallon kanssa. Todettakoon, että päälajinaan pikajuoksua harrastava treenaa vielä 10 x enemmän ja paremmin, mutta sivulajiksi mentiin tässäkin kovaa! Tämäkin laji tuli siis hyvin tutuksi.
Yksi asia on tässä vaiheessa todettava: vatsalihakset hankittiin noina ”menneinä aikoina”. Huhhuh, se oli jotain käsittämätöntä. Otetaan esimerkkinä vaikka juoksutreenit yleisurheilussa, josta saatiin kotiläksyksi ”vatsadrilli”, eli kiertoharjoittelu, jossa esimerkiksi painettiin menemään 3-4 eri liikettä toistomäärän noustessa lähelle tuhatta! Ja ei, tässä jutussa ei ole merisuolaa mukana. Moni on kysynytkin, miten nykypäivänä treenaan vatsoja, kun ovat kuvista pistäneet merkille ihan OK-keskikropan. Ilmeet ovat joskus huvittavia, kun kerron, etten juurikaan niitä tee 😀 Toki ylläpitävinä 2-3 x viikossa, mutta en varsinaisesti TREENAA niitä samalla tapaa, kuin esim selkää. Voin kai siis todeta, että näin vanhempana sitä kiitollisena korjaa sadon nuorempana kylvetystä siemenestä 🙂
”And then I saw the light!”
2015 oli käänteentekevä vuosi. Takana oli pari kilpaurheilutonta vuotta ja löysää treenaamista. Pidin kuntoa yllä, mutta mitään tavoitteita ei enää ollut urheilun suhteen. Huomasin kuitenkin, että jonkinlainen palo kilpailuun jäi. Jokainen, joka tietää mistä puhun tietää myös, ettei se palo sammu ilman, että alkaa taas kilpailemaan. Keholajit olivat kiinnostaneet minua pikkupojasta lähtien, joten luonnollinen jatkumo harrastamiselle olikin fitness-lajit. Itsehän en ole koskaan ollut mikään R-kioskin kokoinen kössi, vaan enemmänkin kioskin ovi… tai oikeastaan ovenkahva. Tarkennetaan vielä niille, joille asia jäi epäselväksi: jos olisin pesäpallouran päättymisen jälkeen siirtynyt laulajaksi, olisi osalla yleisöstä hankala nähdä minua sivuprofiilista, sillä mikkiständi peittäisi näkymän. 69 kiloisesta järkäleestä onkin tässä parissa vuodessa kasvanut suhteellisen normaalikokoinen 83 kiloinen poikanen 🙂 Nyt näkyy sivuprofiilikin!
Bodaus on kertakaikkisen mahtavaa. Minulle on luontaisesti ollut aina helppoa saada kohdelihaksiin tuntuma satojen kehonhallintaharjoitteiden myötä. Nykyinen harjoittelu koostuu siis pääsääntöisesti kuntosalilla ravaamisesta ja punttien nostelusta. Harjoittelutavoitteet ovat kääntyneet päälaelleen: jos aikanaan toiminnallisuus oli pääosassa ja ulkomuoto sivuseikka, ei nykyään juurikaan toiminnallisuudesta enää edes puhuta! Älkää käsittäkö väärin. Kehon perustoimintojen täytyy olla kunnossa, jotta optimaalinen lihaskasvu ja palautuminen mahdollistuu. MUTTA nykypäivän toiminnallisuus ei ole sama termi, kuin ennen, eikä siitä sen enempää. Tässäpä muuten voisi olla seuraavan blogin aihe, vai mitä? Niin ja joo, olen myös fysioterapeutti, joten jonkun verran tunnen myös yleisellä tasolla kehontoimintoja. Ammatillinen suuntautuminen on myös auttanut suuresti nykyisellä kilpaurheilu-urallani. Valmentajan mukaan minulla on lajille optimaalinen rakenne, lihasten kiinnityskohdat ja sitä myöten symmetria. Paljon on kuitenkin tekemistä mm. lihasmassa suhteen, mutta siihen on onneksi helppo ratkaisu: työnteko.
Tässäpä tämä lyhykäisyydessään! Paljon on treenikilometrejä takana, enemmän edessä. Paljon on lajeja koettu, mutta mikään ei mene toisen edelle. Tylsää, mutta totta. Kehoilu on tottakai rakkain tällä hetkellä, mutta aika on kullannut muistot kaikesta kokemastani, enkä voi sanoin kuvailla miten suurta nautintoa urheilu on myös aiemmin minulle tuottanut. Mies pysyy siis samana, vaikka lajit vaihtuisivatkin. Muistettava on myös se tosiasia, että harrastus on aina VAIN harrastus, kilpailtiin tai ei. Oikeasti tärkeät asiat menevät kaiken mainitun edelle ja niinhän sen pitääkin olla. Allekirjoittaneen mielestä nyt ainakin 🙂 Hienointa tässä touhussa on se, että rakkaus urheiluun roihuaa uudelleen ja ehkäpä voimakkaampana kuin koskaan.
Saattaa myös olla, että kehoilu on se ainoa laji, jota ei enää vaihdeta pois.
-Tino
